Viime torstaina olin Lundan kyläyhdistyksen pikkujoulutapahtumassa ajeluttamassa lapsia Amalian kanssa. Kuten yleensä lähitapahtumissa, matkanteko paikanpäälle ja takaisin tapahtuvat hevosvoimin. Menomatkat on aina vähän stressaavia, keli vaikuttaa matkantekoon, ajoituksen onnistuminen ja tapahtuman sujuminen mietityttävät. Lähes yhdeksän kilometrin matkaan hevosella voi mahtua kaikenlaista, tällä kertaa haasteellisinta oli Maskun keskustan neljän ruuhka, josta onneksi löytyi hevosen mentävä väli.
Matkanteko onnistui aikataulun mukaisesti ja Joulupukin kanssa teimme ensin pienen kierroksen kylällä kannustaen kaikkia näkemiämme ihmisiä talolle ja jutellen niitänäitä. Ajopeli oli koppakärryt, vaikka keli olisi ollut reelle otollinen, ei se olisi teollisuusalueella kuitenkaan kovin käyttökelpoinen.Olisi tapahtumassa voinut olla enemmänkin osallistujia, mutta paikalla olleet lapset olivat varmasti tyytyväisiä, koska he kaikki pääsivät ainakin kahdelle heppa-ajelulle ja muutama kouluikäinen sai tietää istuvansa Pepin hepan kyydissä, mikä oli heille aika hieno juttu. Amalia ehti syödä, juoda ja seurustella halukkaiden kanssa ihan riittävästi.
Varsinaiset fiilistelyt tulivat kotimatkalla, kun lähdimme illalla kahdeksan jälkeen kotia kohti. Matkateko sujui reippaasti ensin pyörätietä pitkin Maskun keskustaan. Heijastimilla peitetty hevonen kärryineen käänsi ihmisten päitä autoissa. Pihojen jouluvalot näyttivät erityisen kauniilta lumisessa illassa kun niitä ehti kerrankin katsella. Pyörätien loppuessa ja Maskun keskustan valojen jäädessä taakse käännyin vielä katsomaan lumen ja valojen kimmellystä, kylä näytti ihan postikortilta. Sen jälkeen tie sukeltaa keskelle pimeää metsää, jossa saattoi melkein tuntea peurojen ja hirvien nostavan turpansa ja kuullostelevan mikä tiellä menee. Mielikuvitus lisäsi joukkoon vielä suden ja kotimatkan vauhti koveni. Metsätaipaleella vastaan tuli hyvin valaistu rekka ja olo oli ihan kuin coca-colan -joulumainoksessa, mainosmusiikki vaan puuttui, mutta sentään kulkuset valjaissa kilisivät! Harmi, että en ylettynyt näkemään rekkakuskin ilmettä meidän ilmestyessämme auton valokeilaan. Metsän jälkeen alkoivat kotikylän peltoaukeat ja valot ja olo alkoi olla sellainen, kuin olisi tullut pitkältä matkalta, ja niihän me oltiinkin, kello läheni puolta kymmentä ja reissua oli takana reilut kuusi tuntia.
Vaikka hevostyö on joskus raskasta ja aina sitovaa, tällaisista reissuhetkistä saa itse kyllä sellaisia latauksia, että sitä on todella kiva tehdä taas pitkän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti