Vyötasku kierrätysmateriaaleista ja huovutetusta "taljasta"

Turun keskiaikamarkkinoiden jälkeisessä tilassa tuli näpertelyvimma. Sen tuloksena syntyi vyötasku. Materiaaleina takki-, lakki- ja kinnasprojekteista jääneet Ruotsin armeijan huovan palat, kirpparilta ostetun nahkatakin siivut vyölenkkeinä, läppänä itse huovutettu huopapala, jossa päälle neulahuovutettu ahvenanmaanlampaan karitsanvillaa (huopaa kuin taljaa), läpän alla itse tehty puunappi ja nahkanyöri. 

Lautanauhaohjakset ajoon

Käyttötestaus menossa Lohdun kanssa

Tässä lopulta Turun ohjasten mallin mukaan kudotut lautanauhaohjakset. Lautanauhan materiaali on Kauhavan kangasaitan ripsimoppilanka, kuteena ohut puuvillalanka. Lautanauhaosa on 7,5 m pitkä. Nahka on kotimaista rasvattua remminahkaa, pituus 2 m. Lukot messinkiä.

Ohjasta riittää suuremmankin vaunun kuskipenkille saakka.

Vastavalmistuneet ohjakset siististi kiepillä.

Lautanauhaohjakset

Laudoilla kutominen on tekniikka, jossa kudontavälineenä ovat yleensä pienet neliskulmaiset laudat, joiden kulmissa on reiät, joista loimilangat pujotetaan. Lautoja käännetään ryhmittäin neljänneskierros eteen- tai taaksepäin, jolloin syntyy uusi viriö, johon kudelanka pujotetaan.

Lautanauha tuo käsityöharrastajalle mieleen lähinnä rautakautisten hautojen upeat nauhalöydöt, joiden monimutkaiset kuviot vaativat kutojalta taitoa ja keskittymistä. Nauhat on tehty ohuista villalangoista ja ne ovat kapeita. Nauhat on mielletty pukeutumiseen ja koristautumiseen liittyviksi sekä kudonnassa aloitus- ja lopetusnauhoiksi. Nauhoihin on muinaisuudessa liittynyt myös erilaisia uskomuksia, ne ovat koristamisen lisäksi suojanneet käyttäjäänsä pahoilta hengiltä ja jopa parantaneet tauteja. 

Ratsuohjat lautanauhasta

Lautanauhoilla on ollut muutakin käyttöä. Ainakin Mäntyharjulla ja Kangasniemellä kudontalautoja sanottiin 1900-luvun alussa ohjaslaudoiksi, koska siihen aikaan laudoilla kudottiin tai muistettiin kudotun ohjaksia. 1900- luvun alussa nauhojen kotitarvekudonta oli ylipäätään vähenemässä ja lautanauhakudonta katoamassa kokonaan. Samaan aikaan kuitenkin lautanauhaa kudottiin ammattimaisesti ohjaksiksi Turun köydenpunojien työpajoissa. 1800- luvulla ja 1900-luvun alkukymmenillä niitä tehtiin köydenkiertämisen sivutyönä sellaisina päivinä kun köydenpunontaa ei sään tai muun syyn takia voitu tehdä. Ohjat kudottiin ohuesta pumpulilangasta, joka kerrattiin 16-kertaiseksi nyöriksi ja loimi oli kerrallaan jopa 70 metriä pitkä. Turkulaiset ohjasnauhat on tunnistettavissa kudontatavasta, joka on hyvin tiivistä ja ne kudottiin koko matkalta yhteen suuntaan, joten niissä ei ole vaihtuvan kiertosuunnan aiheuttamaa epätasaisuutta. Lisäksi niille on tyypillistä kahdellatoista laudalla tehty hjärta (sydän) – kuvio, joka on samanlainen työn molemmin puolin. Lautanauhaohjaksia on käytetty erityisesti juhla-ajoon, niin häihin kuin hautajaisiinkin. Turkulaiset ohjasnauhat olivat joko yksivärisiä, usein sini-valkotäplikkäitä tai viimeksi sini-mustia. Turkulaisia lautanauhaohjaksia myytiin paitsi Turun ajureille, myös Pietariin, sillä siellä ajurit halusivat kirkasvärisiä ohjaksia. Turusta taito siirtyi sittemmin Huittisiin, missä eräs perhe kutoi niitä neljän sukupolven ajan ammatikseen.

Ihan Lohdun värit

Lautanauhaohjaksista löytyy käsityöhistoriallisista kirjoista useita mainintoja ja pitkiäkin selostuksia. Hyvä lähde on esim. Toini-Inkeri Kaukosen kirja Suomen kansanomaiset nauhat (1965). Lautanauhaohjaksia löytyy muutamia kappaleita Turun museokeskuksen kokoelmista ja niitä on tehty 15 vuotta sitten työnäytöksenä Luostarinmäen käsityöläismuseossa. Hevoshistoriallisissa lähteissä en ole vielä löytänyt mainintoja ohjaksista, ylipäänsä minkäänlaisista. Etsinnässä on edelleen niin kirjallisia lähteitä kuin navetanvinttejä tai paikallismuseoita, joista näitä voisi löytyä.

Ryhdyin tekemään Turun ohjaksien ennallistusta. Sonja Berlin-Englundin teoksessa Så in i Norden on Turun ohjaksien laudoitusohje. Ensin tein lyhyen harjoitusloimen, jotta sain kuvion ja kudonnan tiukkuuden selville. Lankana käytin valmista puuvillaista moppilankaa. Toisen loimen tein sen mittaiseksi, että siitä saa ratsuohjat. 5,6 metrin loimesta tuli lopulta 3.9 m valmista nauhaa, joista mainiosti saa normaalit 2,8 m ratsuohjat. Kudonnan tiukkuuden takia loimen kutistuminen on suurempaa kuin normaalisti. Yhteen suuntaa kutominen oli todella haasteellista, vaikka kierrettä antaisi etukäteen, joutuu loimea käsittelemään moneen kertaa. Mitä kauemmaksi itsestään loimen pään pystyy sitomaan, sitä helpompaa kutominen on. 

Laudoitus

Vanhoissa ajo-ohjaksissa kuolaimista lähtee kahden metrin mittainen nahkainen remmi, joka on ommeltu kuuden-kahdeksan metrin lautanauhaan. Ajo-ohjakset kulkevat valjaissa olevien renkaiden kautta, jolloin nahka liukuu ja kestää hankauksen paremmin. Ratsuohjat eivät joudu samanlaiseen mekaaniseen kulutukseen, joten niissä en käytä nahkaremmejä. Museon vanhoissa ohjaksissa on papukaijalukot. Sellaiset, hevosvarusteisiin tarkoitetut, ostin myös näihin ohjaksiin. Kiinnitin lukot nahkavahvisteilla kudottuun ohjakseen samalla tavoin kuin museon ohjakset on kiinnitetty. Samaa kiinnitystekniikkaa käytetään mm. teollisesti kudotuissa lännenratsastusohjissa.

Pikalukolla kiinni ja menoksi

Langat ajo-ohjaksiin odottavat jo valmiina loimen luomista.

Huopaa kuin taljaa

Innostuin huovuttamaan lampaantaljan näköisiä juttuja, joita tässä myöhemmin kutsun huopakarvoiksi. Varaan huopatalja -nimityksen niille isolle taljan mallisille töille, joita tehdään kun saadaan talteen jo valmiiksi hieman huopuuntunut keritty lampaankarvalaatta.Idea lähti kehittymään tappikangaspuukurssilla, jolla eräs kurssilainen halusi tehdä tappikudonnaisen korvaamaan lampaantaljaa. Sehän oli hyvä idea ja jatkokehittelin sitä mielessäni vielä aidomman näköiseksi taljaksi. Muutaman samaa ideaa hyödyntäneen ohjeen löysin huovutuskirjoista. Yhdestä lampaasta voisi saada huovuttamalla paljon "taljoja"! Ja jos tarvitsisi vain vähän taljan näköistä vaikka somisteeksi, niin sellaisen tekisi nopeasti huopakarvasta. 

Ylimpänä aikuisen ahvenanmaanlampaan pitkää päällivillaa, keskellä suomenlammasta ja
alimpana ahvenanmaanlampaan karitsanvillaa.

Pohja huovutetaan karstavillasta ohuehkoksi, paksuus ja muoto tietysti käyttötarkoituksesta riippuen. Siihen päälle neulahuovutetaan karvat joko koko työhön tai somisteeksi esimerkiksi huopakintaan ranteeseen. Huovan ei tarvitse kuivua kokonaan ennen neulaamista, kunhan se ei ole niin märkää, että vesi valuu. Neulaimeksi sopii mielestäni parhaiten sellainen, jossa on useampi neula. Otetaan kauniita kiehkuroita raakavillaa, asetetaan ne yksi kerrallaan ensin itsestä poispäin ja neulataan tyvestä noin 1,5 cm matkalta ja kun ne ovat tiukasti kiinni, käännetään karvat itseen päin ja neulataan vielä päältä. Tämä tekniikka sopii etenkin pitkälle ahvenanmaanlampaan villalle, joka asettuu kauniisti ilmavasti. Suomenlampaan lyhyemmät tapulit neulasin kerralla ja vain yhteen suuntaan. Lopuksi työ pestään saippuavedessä puristelemalla ja huuhdotaan useaan kertaan. Puristelu kiinnittää neulattut karvat vielä tiukemmin. Pestessä näkyy heti, jos jokin karva on huonosti kiinni ja sen voi kuivuttuaan kiinnittää uudelleen. 

Huovan päälle neulataan karvat, ensin tyvi itseen ja latva poispäin, sen jälkeen käännetään neulataan vielä päältä.
Tämä tekniikka sopii pitkäkarvaiselle villalle.

 Tästä innostui myös lammastila SikkaTalun Katja ja 15.2. järjestimme huopakarvaamisesta kurssin hänen tilallaan. 10 iloista kurssilaista huovutti ensin pohjan Katjan lampaiden villasta tehdystä karstalevystä. Työskentelimme Katjan kotona, joten kylpyhuoneessa oli ruuhkaa, jota vuorottelimme kahvittelemalla ja nauttimalla Katjan ihanista sämpylöistä ja maistelemalla lammasgoudaa. Huopalevyjen valmistuttua jokainen valitsi mieluiset päällysvillat ja aloitimme neulaamisen. Välillä oli niin keskittynyttä, että 12 naista oli spontaanisti aivan hiljaa, mutta kun työhön sai rytmin, niin alkoi juttukin taas kulkea. Jokaiselle syntyi omanlaisensa työ; rannekkeet, seisonta-alusta, kassiaihio tai tyynynpäällinen, sekä uusia käyttöideoita.

Villisikaparkki

Sain parkittavakseni villisian nahaksen, josta piti tulla talja. Villisika oli jäänyt auton alle, loukkaantunut pahasti, jäljitetty ja lopetettu. Koulussa alkoi juuri sopivasti nahkakurssi, joten otin sen riskillä tehtäväksi. Kävi ilmi, että villisian parkitseminen ei ole kovinkaan yleistä, joten suoranaisia neuvoja ei juuri ollut, vain soveltamista ja arvailua.

Ensimmäinen haaste oli lihapuolen puhdistus. Nahan alla on tiivis rasvakerros, joka piti ensin poistaa. Jonkinlainen juustohöylä olisi ollut tarpeen, mutta käytössä olivat kaikki mahdolliset teräaseet, joilla vuolin sitä pois. Käsi ei saanut lipsua, sillä nahan läpi tulivat harjasten karvatupet ja jos karvatupen rikkoi, lähti koko karva pois. Oman haasteensa tekivät niskapanssari ja siinä tiukasti istuvat haulit. Jätin osan hauleista muistoksi ja taas piti olla varovainen. Rasvakerroksen kuorimiseen meni koko työpäivä ja sen jälkeen olivat vuorossa huolelliset pesut ja huuhtelut.

Taikina on juuri sopivaa.

 

Parkitsemisessa sain opettajaltamme neuvon tehdä alunataikinaparkin, joka varmimmin tepsisi paksuun villisiannahkaan. Paksuhko taikina levitettiin tasaisesti ja nahas viikattiin tiiviiseen pakettiin viideksi päiväksi.

Tasainen taikinointi on tärkeää.

Sen jälkeen puuro kaavittiin pois ja alkoi pehmitys. Pehmitin sitä lattialla hartiavoimin monta kertaa päivässä usean päivän ajan. Lämpimässä kylpyhuoneessakin kuivuminen kesti viikon. Lopuksi hioin lihapuolen koneella ja käsin. Lihastyöllä villisikataljaa tuskin kukaan saa lampaantaljamaisen pehmeäksi, itseltäni se ei ainakaan onnistunut. Valkoinen, tasainen ja sileä lihapuolesta kuitenkin tuli ja karvapuoli pysyi hyvänä. Talja sopii makuualustaksi, matoksi tai vaikka seinälle.

Villisian karva näyttää tältä, noin tiedoksi. Siinä on karkeahoa lyhyttä kiharaa alusvillaa ja pitkiä harjaksia. Aluskarava pysyi hyvin koko prosessin ajan ja harjaksiakin irtosi vain vähän. 

Tappikangaspuilla kudontakurssi

Pitkään suunniteltu tappikangaspuilla kudontakurssi toteutui 8.12. SikkaTalun lammastilalla Rymättylässä http://www.saaristolaislammas.fi/etusivu/. Tusina innokasta kurssilaista oli valmiina opettelemaan tämän hauskan tekniikan, joka sopii erityisen hyvin raakavillalle. Osa kurssilaisista oli vieraillut lammas- ja vuohimarkkinoilla, jossa tein työnäytöksenä tappikudontaa, osa taas löytänyt kurssin lammastilan sivuilta. Aloitimme päivän kahvilla ja Katjan valmistamilla herkullisilla sämpylöillä. Alkuesittelyjen jälkeen kerroin hieman tappikangaspuista ja Katja kertoi tilastaan.

Toimeen ryhdyttiin valitsemalla ensin villat. Tappikangaspuilla kudotaan raakavillasta, joten tuvan täytti ihana lampaan tuoksu ja saimme ihastella ahvenanmaanlampaan valkoisen, harmaan, ruskean ja mustan eri sävyjä sekä ihmetellä villojen erilaisia rakenteita.Villojen valinnan jälkeen jokainen otti tappikangaspuut, jotka ovat myös tilan omaa tuotantoa ja alkoi loimien pujottaminen. Kuten kudonnassa muutenkin, se on tässäkin suhteellisen aikaa vievää puuhaa teki sitten yhtenäisen loimen tai erilliset loimet. Kun vauhtiin päästiin niin erilaisia tekniikoita ja työasentoja alkoi löytyä.

Loimituksen valmistuttua alkoi kudonta ja siitä kaikki saivat nopeasti kiinni. Joku teki paksumpaa, toinen ohuempaa kudetta, mutta kaikki omanlaistaan ja hienoa. Kudonta on joutuisaa, joten muutamassa tunnissa valmista tuli nopeasti arvioiden 30 - 60 cm tekijästä riippuen. Kudonnaisen jälkikäsittelystä keskustelimme vilkkaasti, tärkeää on huolellinen pesu ja työtä on myös hyvä huovuttaa jonkin verran, mikä lisää sen tukevuutta.

Kurssin yllätyksenä oli vielä toimittaja Lassi Lähteenmäki, joka tuli tekemään jutun tilasta ja vähän tästä kudonnastakin. Laitoin Esan tietysti heti kutomaan itsekin, että tietää ihan käsituntumalla, mistä juttua tekee. Lähempänä joulua juttu tulee ulos paikallis-tv:stä. Kurssin lopuksi Katja esitteli meille tilan elämet. Kauniit ahvenanmaanlampaat ihastuttivat kaikkia ja tutustuimme myös Suomessa harvinaiseen rotuun, itäfriisiläiseen maitolampaaseen, joka oli kotoisista roduistamme melko poikkeava ilmestys.

Kurssipäivä kului todella nopeasti. Päivän aikana juttelimme paljon tappikangaspuiden tekniikan käytöstä muihinkin materiaaleihin sekä tietysti raakavillan käytöstä ja lampaista. Kurssilaiset vaikuttivat tyytyväisiltä ja monta kudonnaista valmistuu eristeeksi ihmisen ja kylmän maailman väliin. Vähän tuttavammat vielä soittivat pesuohjeita parin päivän päästä ja se oli tosi mukavaa, koska silloin tietää, että valmista tulee ja käyttöön.

Tämä kudonnainen on lammas- ja vuohimarkkinoilla aloitettu työnäytöskappale.

Lammasrukkaset

Tässä on työn alla oikein aidot ja alkuperäiset lammasrukkaset. Nahas on ostettu Lallin lampaasta valmiiksi lyhytkarvainen versio. Puhdistin, parkitsin ja avasin sen keväällä. Syksyllä liotin ja pehimitin. Rukkasten kaava on vanha pohjoinen kaava, jonka sain opettajaltamme kopioida. Tein siitä ensin huopa- ja peurankoipiversiot, jotka ovat jo olleet ahkerassa käytössä Naantalin myyjäisissä ja koulun avoimien ovien päivänä kun olin ulkohommissa.

Kaavat on kopioitu.

Symmetrian sovittelua ensin karvapuolelta, jotta joka paikkaan riittää karvaa.

Tarkkaa asettelua karvan, nahan pehmoisuuden ja materiaalin järkevän käytön suhteen.

Tässä on sitten kaavat piirretty lihapuolelle ja pitkä hengenveto, että uskallan ruveta leikkaamaan.

Jännittävin vaihe on ohi ja kappaleet oikein leikattu.

Tässä valmiit rukkaset, aika luksusta.